No niin, pitkästä aikaa taas kirjottelemassa. 🙂 korkeakoulu opinnot starttas 9.9 ja 10.9 meni myös koulun merkeissä. Paljon uutta ja paljon hommaa, mutta intoa ainakin vielä riittää. Monimuoto opiskelu siis kyseessä, jossa lähipäivät sijoittuu ainaki tän ekan syksyn perjantai ja lauantai päiville.
Olenpahan askeleen lähempänä taas omia tavotteita. Olen siis valmistunut koulusta tarjoilijaksi v.2006 ja silloin jo kun aloitin opiskelun päätin että tähtään alalla mahdollisimman ylös.
Mitäpä elämääni muuta, no ei oikeestaan mitään ihmeellistä. Tasapainottelua arjen kanssa. Olen älyttömän katkera vieläkin isojen pomojen päätöksestä kiskaista työpaikka jalkojen alta. Kaikki olisi niin hyvin jos työpaikka olisi säilynyt ja tulot olisivat säännölliset. Vie laput, toimita laput, laita liitteitä, syö puuroa, taio rahat elämiseen ja lapsen harrastuksiin.
Ahistaa ihan mielettömästi.
Vaikka sanotaan että yksi ovi kun sulkeutuu toinen avautuu.. Mulle aukes kyllä tuo opiskelupaikka mistä olen enemmän kuin kiitollinen, mutta nyt koska työpaikka lähti alta raha ei riitä mihinkään.
Karsea tunne valtaa minut välillä, epätoivo, ahdistus.
Laskuja tulee, varaa ei ole maksaa. Antaisin pojalleni kaiken jos vain voisin.
Huomenna menen juttelemaan mahdollisesti uudesta työpaikasta, se on vaan laittanut minut miettimään jaksanko opiskelun, työn ja perheen kanssa olemisen.. saanko kaikki järkättyä niin että homma toimii vai palanko loppuun.
Minulla on kauhean vaikeaa olla työtön. Voin sanoa että tämä kuukausi ilman töitä on ollut hermoja raastavaa.. ihmiselle joka ennen työttömyyttä antoi elämänsä suurimman osan työlle. Sanoin jopa läheisilleni olevani työnarkomaani ja huomasin siis kyllä mitä se teki sitten ihmis suhteilleni, mutta pahin vaikutus kuitenkin tapahtui poikaani. Yhteinen aika jäi ja töiden lomassa sitä välillä itkinkin.
Olen pari kertaa palannut ns. loppuun töiden takia.. Homma on onneksi jäänyt siihen pisteeseen että myönsin ongelman, juttelin läheisilleni, äidille kerroin ja itkin. Äiti on aina ollut mun tukeni kaikessa.
Sitten tajusin että mun on pakko höllää työntekoani ja katsoa maailman tärkeysjärjestys uudelleen.
Sitten se tuli.. ilmoitus toimipaikan lopettamisesta. Iski paniikki, epätoivo, tieto siitä että sen jälkeen elämä ei mene hyvin. Itkin.. ja itkin usein. Vaikka saatana on kyseessä pieni piste pienellä henkilökunnalla, ei niille tule enää siinä vaiheessa mieleen miten nämä ihmiset tulevat pärjäämään.. Lappu kouraan, kiitos ja hei..koittakaa pärjätä.. Alue päällikkö ei sanonut mitään, EI VITTU YHTÄÄN MITÄÄN! Siinä sen kiitos.
Kaikki olisi vielä hyvin jos meidän olisi annettu edes yrittää.. mutta sitäkään mahdollisuutta meille ei annettu. Annettiin kaikkemme loppuun asti.
No tähän taidan päättää tämän kertaisen kirjoitukseni, alkaa tunteet puskemaan pintaan.
kiitos ja hei!
