Olen asunut koko ikäni samalla paikkakunnalla. Lapsuuteni on ihan tavallinen, asuin äitini ja veljeni kanssa. Isä lähti kotoonta kun olin kaksi, eli en paljoa siitä muista. Isääni pidin aikoinaan yhteyttä, mutta sekin on ajansaatossa jäänyt, mutkien tullessa eteen. Ja eipä isälläni ole halukkuutta edes pitää meihin mitään yhteyttä.
Olen ollut naimissa ja olen myös eronut. Jos alkaisin juttelemaan menneistä suhteista, siinä menisi varmaan kuukausi että saisin kaikki kirjoitettua, en tarkoita että menneitä suhteita olisi monta, vaan että mitä kaikkea suhteissa kävikään 😀 ehkä joku päivä voisin ottaa sen urakaksi. Kunhan jaksan repiä kaiken paskan auki. Ja kyllä, olen päässyt yli niistä vaikka kauan se veikin.
Ensimmäisessä suhteessa lopputuloksena oli, että olin menettänyt oman arvostukseni. En osannut enää puhua seuraavissa suhteissa minua askarruttavissa kysymyksissä enkä osanut kertoa jos minua jokin vaivasi. Tunsin olevani suhteen jälkeen mitätön, en ollut olemassa. Ensimmäisen suhteen aikana olin naimisissa ja suhde päättyi eroon. Asiaa ei auttanut myöskään suhteen aikana kasaantuva ulosottovelka, mistä en voi syyttää kuin omaa tyhmyyttäni ja sitä että laitoin nimeni joka ikiseen paperiin ja tuotteeseen mitä toinen halusi. Mutta sen suhteen aikana sain maailman tärkeimmän asian, oman lapseni <3
Toisessa suhteessa ”opettelin” elämään uudestaan. Minun ei tarvinnut pyydellä anteeksi asioita, mistä ei edes tarvinnut pyytää anteeksi. Aloin pikku hiljaa luottamaan ihmisiin, ihmissuhteisiin ja uskalsin taas kertoa omista asioista ja jutuista mitkä askarruttaa. Tämän henkilön ansiosta sain elämästäni kiinni. Sain neuvoteltua lainan millä maksan järkyttävän kokoisen ulosotto velan. Tulen olemaan ihmiselle kiitollinen vaikka minut jättikin loppujen lopuksi. Ihminen opetti minulle paljon suhteen aikana. Ja vielä haluan tähän huomauttaa, että en ole katkera suhteen päättymisestä, vaan olen onnellinen kyseisen ihmisen puolesta. Voisin osittain jopa mainita että ehkä hän oli sillä hetkellä minun pelastus enkeli, en tiedä olisinko tässä nyt kirjoittamassa tekstiä.
Kolmannessa suhteessa kaikki tuntui alussa olevan täydellistä, mies rakasti minua (tai niin väitti uskottavasti) luulin oikeasti että nyt löysin sen jonkun jonka kanssa haluan elämän jakaa. Uskoin kaiken mitä ihminen minulle kertoi. Muutto yhteen tapahtui hyvin nopeasti… mutta sitten se alamäki alkoi. Hetken aikaa asuttuamme yhdessä elämä ei ollutkaan enää niin hienoa. Riitelimme ja tappelimme ja siitä hyvästä tiet erkani. En väitä että itse olisin mikään helppo tapaus. Poski turvonneena ja mustana, muistikuvia nolla koska sain tyrmäystippoja. Rikkouduin henkisesti kokonaan. Selvittelin tilannetta monen eri tahon kanssa mitä sinä iltana oli oikein käynyt ja järkytyin tuloksesta. Ihminen keneen luotin valehteli. Oliko tämä kyseinen ihminen todella tehnyt minulle tuon.
Masennuin kunnolla, pelkäsin tätä ihmistä joka vannoi rakkautta minulle. Seuraavalla kerralla kun vietimme iltaa, soitin yöllä äidilleni pelon sekaisin tuntein. Mies sai raivon puuskauksen..
Puhelimeni yhdisti puhelun äidille, laskin puhelimeni tuolille. Itse olin kyykyssä lattialla ja itkin. Mies huusi minulle ja haukkui minua, uhkaili. Kiitän tässä vaiheessa onneani että äitini kuunteli puhelimen toisessa päässä tapahtumaa ja sitä että hänellä oli vara-avain asuntoon. Ennen kuin katkaisin puhelun, huusin: ”tulkaa hakemaan mut pois täältä, haluan pois”
Siitä ei sitten mennyt kauaa kun äitini saapui. Ja onneksi ei tullut yksin. Pääsin pois asunnosta, pakkasin äkkiä kaiken tarpeellisen mitä oletin että tarvitsen. Heitin sormuksen pois sormesta, koska kihloissa silloin oltiin.
”viekää toi vitun idiootti pois asunnosta”… noiden sanojen saattelemana suljin takanani oven.
Tavaroita aloin pakkaamaan muutama päivä sen jälkeen. Pakkasin ja muutin pois.
Sain myös myöhemmin selville että tämä ihminen joka vannoi rakkauttaan minulle seurusteli sitten kuukauden verran samaan aikaan toisen ihmisen kanssa.
Ihmettelin miten olin ollut niin sokea, kaiken suhteen. Huomasin että rakkaus todella tekee sokeaksi. Ihminen ei halua myöntää itselleen että homma ei toimi. Luullaan että kaikki kääntyy hyväksi. Itse ei halunut nähdä totuutta vaikka muut näkivät.
Nyt asun lapseni kanssa kahdestaan.
Istun parvekkeella kirjoittamassa, samalla kun aurinko tervehtii olemassa olollaan. Valaisee mun kasvot.
Kun kirjoitin tätä, tajusin että olen hyvin vahva ihminen kuitenkin.
Mä olen tässä