Koulua ja elämää

No niin, pitkästä aikaa taas kirjottelemassa. 🙂 korkeakoulu opinnot starttas 9.9 ja 10.9 meni myös koulun merkeissä. Paljon uutta ja paljon hommaa, mutta intoa ainakin vielä riittää. Monimuoto opiskelu siis kyseessä, jossa lähipäivät sijoittuu ainaki tän ekan syksyn perjantai ja lauantai päiville.

Olenpahan askeleen lähempänä taas omia tavotteita. Olen siis valmistunut koulusta tarjoilijaksi v.2006 ja silloin jo kun aloitin opiskelun päätin että tähtään alalla mahdollisimman ylös.

Mitäpä elämääni muuta, no ei oikeestaan mitään ihmeellistä. Tasapainottelua arjen kanssa. Olen älyttömän katkera vieläkin isojen pomojen päätöksestä kiskaista työpaikka jalkojen alta. Kaikki olisi niin hyvin jos työpaikka olisi säilynyt ja tulot olisivat säännölliset. Vie laput, toimita laput, laita liitteitä, syö puuroa, taio rahat elämiseen ja lapsen harrastuksiin.

Ahistaa ihan mielettömästi.

Vaikka sanotaan että yksi ovi kun sulkeutuu toinen avautuu.. Mulle aukes kyllä tuo opiskelupaikka mistä olen enemmän kuin kiitollinen, mutta nyt koska työpaikka lähti alta raha ei riitä mihinkään.

Karsea tunne valtaa minut välillä, epätoivo, ahdistus.

Laskuja tulee, varaa ei ole maksaa. Antaisin pojalleni kaiken jos vain voisin.

Huomenna menen juttelemaan mahdollisesti uudesta työpaikasta, se on vaan laittanut minut miettimään jaksanko opiskelun, työn ja perheen kanssa olemisen.. saanko kaikki järkättyä niin että homma toimii vai palanko loppuun.

 

Minulla on kauhean vaikeaa olla työtön. Voin sanoa että tämä kuukausi ilman töitä on ollut hermoja raastavaa.. ihmiselle joka ennen työttömyyttä antoi elämänsä suurimman osan työlle. Sanoin jopa läheisilleni olevani työnarkomaani ja huomasin siis kyllä mitä se teki sitten ihmis suhteilleni, mutta pahin vaikutus kuitenkin tapahtui poikaani. Yhteinen aika jäi ja töiden lomassa sitä välillä itkinkin.

Olen pari kertaa palannut ns. loppuun töiden takia.. Homma on onneksi jäänyt siihen pisteeseen että myönsin ongelman, juttelin läheisilleni, äidille kerroin ja itkin.  Äiti on aina ollut mun tukeni kaikessa.

Sitten tajusin että mun on pakko höllää työntekoani ja katsoa maailman tärkeysjärjestys uudelleen.

Sitten se tuli.. ilmoitus toimipaikan lopettamisesta. Iski paniikki, epätoivo, tieto siitä että sen jälkeen elämä ei mene hyvin. Itkin.. ja itkin usein. Vaikka saatana on kyseessä pieni piste pienellä henkilökunnalla, ei niille tule enää siinä vaiheessa mieleen miten nämä ihmiset tulevat pärjäämään.. Lappu kouraan, kiitos ja hei..koittakaa pärjätä.. Alue päällikkö ei sanonut mitään, EI VITTU YHTÄÄN MITÄÄN! Siinä sen kiitos.

Kaikki olisi vielä hyvin jos meidän olisi annettu edes yrittää.. mutta sitäkään mahdollisuutta meille ei annettu. Annettiin kaikkemme loppuun asti.

No tähän taidan päättää tämän kertaisen kirjoitukseni, alkaa tunteet puskemaan pintaan.

kiitos ja hei!

Historiaa..

Olen asunut koko ikäni samalla paikkakunnalla. Lapsuuteni on ihan tavallinen, asuin äitini ja veljeni kanssa. Isä lähti kotoonta kun olin kaksi, eli en paljoa siitä muista. Isääni pidin aikoinaan yhteyttä, mutta sekin on ajansaatossa jäänyt, mutkien tullessa eteen. Ja eipä isälläni ole halukkuutta edes pitää meihin mitään yhteyttä.

Olen ollut naimissa ja olen myös eronut. Jos alkaisin juttelemaan menneistä suhteista, siinä menisi varmaan kuukausi että saisin kaikki kirjoitettua, en tarkoita että menneitä suhteita olisi monta, vaan että mitä kaikkea suhteissa kävikään 😀 ehkä joku päivä voisin ottaa sen urakaksi. Kunhan jaksan repiä kaiken paskan auki. Ja kyllä, olen päässyt yli niistä vaikka kauan se veikin.

 

Ensimmäisessä suhteessa lopputuloksena oli, että olin menettänyt oman arvostukseni. En osannut enää puhua seuraavissa suhteissa minua askarruttavissa kysymyksissä enkä osanut kertoa jos minua jokin vaivasi. Tunsin olevani suhteen jälkeen mitätön, en ollut olemassa. Ensimmäisen suhteen aikana olin naimisissa ja suhde päättyi eroon. Asiaa ei auttanut myöskään suhteen aikana kasaantuva ulosottovelka, mistä en voi syyttää kuin omaa tyhmyyttäni ja sitä että laitoin nimeni joka ikiseen paperiin ja tuotteeseen mitä toinen halusi. Mutta sen suhteen aikana sain maailman tärkeimmän asian, oman lapseni <3

 

Toisessa suhteessa ”opettelin” elämään uudestaan. Minun ei tarvinnut pyydellä anteeksi asioita, mistä ei edes tarvinnut pyytää anteeksi. Aloin pikku hiljaa luottamaan ihmisiin, ihmissuhteisiin ja uskalsin taas kertoa omista asioista ja jutuista mitkä askarruttaa. Tämän henkilön ansiosta sain elämästäni kiinni. Sain neuvoteltua lainan millä maksan järkyttävän kokoisen ulosotto velan. Tulen olemaan ihmiselle kiitollinen vaikka minut jättikin loppujen lopuksi. Ihminen opetti minulle paljon suhteen aikana. Ja vielä haluan tähän huomauttaa, että en ole katkera suhteen päättymisestä, vaan olen onnellinen kyseisen ihmisen puolesta. Voisin osittain jopa mainita että ehkä hän oli sillä hetkellä minun pelastus enkeli, en tiedä olisinko tässä nyt kirjoittamassa tekstiä.

 

Kolmannessa suhteessa kaikki tuntui alussa olevan täydellistä, mies rakasti minua (tai niin väitti uskottavasti) luulin oikeasti että nyt löysin sen jonkun jonka kanssa haluan elämän jakaa. Uskoin kaiken mitä ihminen minulle kertoi. Muutto yhteen tapahtui hyvin nopeasti… mutta sitten se alamäki alkoi. Hetken aikaa asuttuamme yhdessä elämä ei ollutkaan enää niin hienoa. Riitelimme ja tappelimme ja siitä hyvästä tiet erkani. En väitä että itse olisin mikään helppo tapaus. Poski turvonneena ja mustana, muistikuvia nolla koska sain tyrmäystippoja. Rikkouduin henkisesti kokonaan. Selvittelin tilannetta monen eri tahon kanssa mitä sinä iltana oli oikein käynyt ja järkytyin tuloksesta. Ihminen keneen luotin valehteli. Oliko tämä kyseinen ihminen todella tehnyt minulle tuon.

Masennuin kunnolla, pelkäsin tätä ihmistä joka vannoi rakkautta minulle. Seuraavalla kerralla kun vietimme iltaa, soitin yöllä äidilleni pelon sekaisin tuntein. Mies sai raivon puuskauksen..

Puhelimeni yhdisti puhelun äidille, laskin puhelimeni tuolille. Itse olin kyykyssä lattialla ja itkin. Mies huusi minulle ja haukkui minua, uhkaili. Kiitän tässä vaiheessa onneani että äitini kuunteli puhelimen toisessa päässä tapahtumaa ja sitä että hänellä oli vara-avain asuntoon. Ennen kuin katkaisin puhelun, huusin: ”tulkaa hakemaan mut pois täältä, haluan pois”

Siitä ei sitten mennyt kauaa kun äitini saapui. Ja onneksi ei tullut yksin. Pääsin pois asunnosta, pakkasin äkkiä kaiken tarpeellisen mitä oletin että tarvitsen. Heitin sormuksen pois sormesta, koska kihloissa silloin oltiin.

”viekää toi vitun idiootti pois asunnosta”… noiden sanojen saattelemana suljin takanani oven.

Tavaroita aloin pakkaamaan muutama päivä sen jälkeen. Pakkasin ja muutin pois.

Sain myös myöhemmin selville että tämä ihminen joka vannoi rakkauttaan minulle seurusteli sitten kuukauden verran samaan aikaan toisen ihmisen kanssa.

Ihmettelin miten olin ollut niin sokea, kaiken suhteen. Huomasin että rakkaus todella tekee sokeaksi. Ihminen ei halua myöntää itselleen että homma ei toimi. Luullaan että kaikki kääntyy hyväksi. Itse ei halunut nähdä totuutta vaikka muut näkivät.

Nyt asun lapseni kanssa kahdestaan.

Istun parvekkeella kirjoittamassa, samalla kun aurinko tervehtii olemassa olollaan. Valaisee mun kasvot.

Kun kirjoitin tätä, tajusin että olen hyvin vahva ihminen kuitenkin.

Mä olen tässä

 

 

 

 

Tervehdys!

Kiitos ensimmäiseksi jos satuit tänne eksymään. Blogin tarkoituksena on kertoa mun elämästä, vaikka ei se luultavasti poikkea mitenkään erityisesti. Asustelen lapseni kanssa, tällä hetkellä olen työtön, mutta kohti koulunpenkkiä menossa (starttaa tuossa ensi kuussa). Harrastuksiini kuuluu tanssi sekä kuntosali ja lenkkeily. Olen aina halunnut perustaa oman blogin ja kertoa sinne elämän tapahtumista, niin risuista kuin ruusuistakin.  Aloitan blogini siis tällä tekstillä, seuraavassa tekstissä tulen kertomaan historiastani ja taustastani vähän enemmän.

Kommentteja saa laittaa ja mielelläni luen myös muiden näkökulmia asioihin, en siis pahastu jos kerrot oman näkemyksesi.